Makaaberi tanssi on päättynyt

Milanon nähtävyyksistä ja käyntikohteista kirjoittamisen olin ajatellut alkavan hieman toisin. Ehkäpä kevyellä katsauksella kaupungin historiaan tai kertomuksella meneillään olevista taide- ja kulttuuritapahtumista. Olisin myös voinut aloittaa raottamalla tunnetuimpien nähtävyyksien ja monumenttien tuntemattomampia puolia.

Vaan minkäs teen? Vien teidät hetkeksi Luukappeliiin (Ossario), joka sijaitsee San Bernardino alle Ossa-kirkossa. Visiitti herättää ristiriitaisia tuntoja. (Varoitus: en suosittele herkille.)

San Bernardino alle Ossa edessä vasemmalla, pala Santo Stefanon pääkirkkoa oikealla.
Sisustustyyliä 1600-luvulta: kappelia koristavat luut ja pääkallot. (Kuva täältä)


Elettiin ihmisiksi. (Kuva täältä)
Astuttaessa San Bernardino alle Ossan kirkkoon sen eteisestä erkanee kapea käytävä, joka johtaa pieneen mutta korkeaan neliönmuotoiseen kappeliin. Huoneen seinät on vuorattu tuhansilla pääkalloilla ja luilla, joita on käytetty myös syvennysten, reunuslistojen, pylväiden ja ovien koristelussa. En sanoisi, että ihmisjäänteiden käyttö vastaa omaa käsitystäni hyvästä mausta, mutta sisustustyyli tuntui olevan muodissa omalla aikakaudellaan, 1600-luvun lopulla. 

San Bernardino alle Ossan historia juontaa aina 1100-luvulle asti ja yhdistyy viereiseen Santo Stefanon pääkirkkoon sekä alueella toimineeseen sairaalaan (Ospedale del Brolo). Lähellä sijaitsi myös hautausmaa, jonne sairaalan vainajien lisäksi haudattavaksi toimitettiin vankeja, kulkureita ja alueen omia poisnukkuneita. Melko pian kuitenkin huomattiin, että siunatun maan kapasiteetti oli aivan liian pieni, joten pääkirkon välittömään yhteyteen rakennettiin luukellari. Kalmistossa jo pidempään nukkuneiden luut kaivettiin esiin ja siirrettiin säilytettäväksi kellariin, jotta hautausmaalla saatiin tilaa uusille asiakkaille.

Mielikuva luukellarista. Päällä on voinut olla mitä tahansa kirkollista höttöä. (Kuva täältä)
Hiukan myöhemmin, 1200-luvun puolivälissä, Santo Stefanon basilikan viereen päätettiin pystyttää pienempi kirkko hautapaikaksi papistolle ja ylimystölle, jotka johtivat sairaalaa. Kirkko valmistui ja tämä asetelma näki keskiajan vaihtumisen uudeksi aina vuoteen 1642 asti, jolloin asemakaava muuttui pääkirkon kellotornin romahdettua. Rytäkässä luukellari ja pienempi kirkko tuhoutuivat lähes täysin. Noin sadan vuoden uudisrakentamisen ja -sisustamisen päätteeksi 1700-luvun puolivälissä kirkkoarkkitehtuuri sai nykyisen muotonsa.

Pääkirkko Santo Stefanon vasemmalle puolelle noussut, barokki- ja rokokoovaatteisiin puettu luomus ristittiin sienalaisen pyhän Bernardinon mukaan. Kirkkorakennus oli niellyt sisälleen entisen luukellarin, jonka vaikuttava muodonmuutos on siis nykyään nähtävissä Luukappelin muodossa. Sairaala ja hautausmaa lakkautettiin 1600-luvun lopulla, joten oletettavasti suuri osa kappelin sisustumateriaalista on peräisin kellotornin romahduksen ilmaan pölläyttämistä kirkkohaudoista sekä lakkautetusta luutarhasta.

Materiaalista riippumatta vaikuttavaa taidetta. (Kuva täältä)
Kuolemaan tuomittujen vankien jäännöksiä. (Kuva täältä)
Ihan koko kappelin sisutus ei kuitenkaan ole luusta, vaan esimerkiksi holvikaton maalaukset ovat venetsialaisen barokkiajan taiteilija Sebastiano Riccin pensselistä. Keskellä kattoa julistetaan sielujen riemuvoittoa enkeleiden lennossa ("Trionfo di anime in un volo di angeli") ja hatun neljä kulmaa on omistettu suojeluspyhimyksille: Neitsyt Marialle, Ambrogiolle, Sebastianolle ja Sienan Bernardinolle.

Myös alttaritaulu on luuvapaa. Syvennöksessä kärsimyksen Neitsyt Marian patsas nähdään polvistuneena ristillä kuolleen Jeesuksen vieressä. Viesti on mennyt perille. Kappeli on omistettu kuolemalle ja kuolleille.

Ihmisjäljen ja -jäänteiden harmonia. (Kuva täältä)
Sebastiano Ricci esittää... 'Trionfo di anime in un volo di angeli'  ja 'La gloria dei quattro santi protettori' (Kuva täältä)
Eletään Halloweenin ja Pyhäinpäivän (ital. Ognissanti) maininkeja. Italiassa, kuten useissa katolisissa maissa, marraskuun 1. päivä on pyhimysten päivä. Sen sijaan marraskuun 2. päivänä katolilaiset viettävät vainajien muistopäivää (ital. Commemorazione dei Defunti) ja latinalaisamerikkalaiset kuolleiden muistojuhlaa (ital. Giorno dei Morti).

Kulttuurista riippumatta uskon, että pyhimyksiin, marttyyreihin ja vainajiin suhtaudutaan kaikella kunnioituksella. Mutta siinä missä me olemme tottuneet muistamaan poisnukkuneita läheisiämme hartaassa ilmapiirissä, Latinalaisessa Amerikassa pistetään pystyyn riehakkaat juhlat kuolleiden kunniaksi. Milanossa latinot juhlivat muun muassa San Bernardino alle Ossa-kirkon puistossa, jossa tosin sään salliessa he kokoontuvat vuoden jokaisena sunnuntaina Ravintolapäivä-hengessä. Olemme kerran aikaisemmin lounastaneet puistossa perulaisen äidin valmistamaa ruokaa ja tänään teimme samoin.

Etelä- ja keskiamerikkalaiset ovat valinneet puiston toimittamaan lounasravintolan virkaa sen takia, että Santo Stefanon kirkossa heille järjestetään espanjankielinen messu. Hengen ravinnon ääreltä on lyhyt siirtymä ruumiin ravinnon pariin. Toisaalta, jos messun jälkeen tekee mieli italialaista pizzaa, pääkirkon oikella puolella on kaksi oikein hyvää pizzeriaa sitä varten... Voi tätä ihanaa sopusoinnun ja vastakohtien maata!

Sunnuntailounaan valmistelut. Kohta kirkkokansa tepastelee lihapatojen ääreen.

Hullusta pizzasta - Pizza Pazza -  saa ihan hullua mutta hyvää pizzaa.
Minä löysin kirkon suomalaisen ystävättäreni Evan auttamana. Muutama vuosi sitten Eva tuli käymään mukanaan loistava matkaopas tyyliin "Kohteita ja nähtävyyksiä, kun luulet, että olet jo nähnyt kaiken". Opuksesta hän kaivoi esiin kirkon luukappeleineen, jonka olemassaolosta minulla ennen sitä ei ollut aavistustakaan.

Nyt tiedän kertoa, että kirkossa on myös kappeli, jossa sijatsee Kristofer Kolumbuksen jälkeläisten - Pietro Antonio e Giovanni di Portogallo Colon Conti della Puela e della Veragua - haudat. Sitä en tiedä, että miksi ne ovat juuri tässä kirkossa enkä tarkasti edes sitä, miten läheisistä sukulaisista on kyse. Sukulaisia äidin puolelta kuitenkin. Tiedän myös, että Portugalin kuningas Juhana V (Giovanni V) oli niin vaikuttunut vierailtuaan Luukappelissa vuonna 1738, että rakennutti oman versionsa Lissabonin lähelle Evoraan.

Mutta kirkkoon ja sen kappeleihin liittyy myös selvittämättömiä legendoja. Erään tarinan mukaan Luukappelin alttarin vasemmalle puolelle on haudattu pikkutyttö, joka katolilaisen vainajienpäivän, eli 2. marraskuuta, vastaisena yönä herää henkiin ja raivaa tiensä luiden läpi. Päästyään kappeliin lapsi aloittaa kammottavan tanssinsa yllyttäen muita mukaan menoon. Pikkuhiljaa kappelin jäänteistä alkaa muodostua luurankoja, joista ensimmäisenä tanssiin liittyvät kuolemaan tuomittujen vankien luurangot.  Pikkuhiljaa lattia täyttyy kalinasta ja kolinasta, kun luurangot pääsevät vauhtiin...

Tanssijat alkavat muodostua...

Disco "Ossario di San Bernardino alle Ossa". Avoinna joka vuosi 2. marraskuuta vastaisena yönä.


Discojonossa rauhallista.
Olipa yöllä sitten ollut millainen rytke tahansa, tänä aamuna paikat olivat järjestyksessä ja jokainen luu paikallaan. Tanssiaiset ovat päättyneet ajallaan ennen auringonnousua.

Kommentit

Luetuimmat

Makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Ananaspizza! Mamma mia!

Luukku 1: Kun saapuu joulu kaupunkiin

Kakkajuttuja ja muita alatyylin ilmaisuja

Ravintolapäivä on joka päivä - tule meille syömään italialaista kotiruokaa