domenica 7 maggio 2017

Yötön yö ja kaamos - miten valo ja sen puute ovat vaikuttaneet italialaiseen kumppaniin

Siellä täällä pulpahtelevista valokuvista huomaa, miten valoisuus Suomessa on lisääntynyt aimo harppauksin. Silloin tällöin italialaisilta pulpahtaa kysymys, että miten valon jatkuvaan läsnäoloon Suomessa oikein tottuu? Omasta puolestani vastaan, etten ole havainnut tarvitsevani totuttelua, koska saan valosta virtaa ja nautin täysin sen läsnäolosta. Ei se minua häiritse. Negatiivista on ainoastaan se, että Suomessa valoisa ajanjakso on lyhyt. Toisaalta kerron myös, että vaikeampaa minulle on ollut asennoituminen kaamosaikaan, vaikka käytännöllisesti katsoen pimein ajanjakso on yhtä lyhyt kuin yöttömän yön aika. Kaamos vaan tuntuu paljon pidemmältä. Itseanalysointi on edennyt jopa niin pitkälle, että olen hoksannut pitäväni - tai sietäväni - lämmintä huomattavasti paremmin kuin kylmää, joten tästä voinee vetää karkean johtopäätöksen, että viihdyn paremmin valossa ja lämpimässä kuin pimeässä ja kylmässä.

Toinen asia on, että miten valo ja pimeys vaikuttavat ihmiseen. Tästä aiheesta löytyy valtavasti materiaalia niin tieteellisesti tutkittuna kuin mutu-tuntumalla havaittuna ja mielipiteinä esitettynäkin. Oma havaintomateriaalini makoilee parhaillaan tuossa vieressä sohvanpätkällä ja seuraavaksi kerron kaksi esimerkkiä siitä, miten pääasiassa Milanon leveys- ja pituusasteilla elämänsä viettänyt tummatukka on reagoinut valoon ja pimeyteen Kuopion gps-koordinaateilla.

Valo
Kuinka valon läsnäoloon tottuu tai miten se vaikuttaa ihmiseen?
Muutama vuosi sitten olimme viikon mittaisella remonttilomalla Kuopiossa, jossa meillä on pieni kaksio. Olimme tulleet kunnostamaan asuntoa taloyhtiön laajan remontin jäljiltä seuraavia vuokralaisia varten ja itse asuimme vanhempieni luona keskustassa. Puolessa välissä viikkoa, kun takana oli jo jokunen remontintäyteinen lomapäivä unohtamatta muita ystävätapaamisia ja kielikylpyjä, lounastimme suomalais-italialaisen ystäväpariskuntamme kotona pitkän kaavan mukaan. Herkuteltuamme itsemme kylläisiksi ja tasoitettuamme kylläistä oloa parilla ylimääräisellä ruokaryypyllä vauhdikkaan rupattelun säestäessä viihtyisiä lounastunteja päädyimme kotona päiväunille.

Minä heräsin parin tunnin unilta kahdeksan aikaan illalla ja päätimme äitini kanssa lähteä satamaan kävelylle ja iltaoluelle. Siinä vaiheessa Federico oli yhä syvässä unessa, joten jätimme hänet jatkamaan unia. Tuntia myöhemmin hän heräsi ja varsin pian huomasi, että äitini ja minä olimme jo lähteneet ja vain isä nukkui yhä. Valoa tulvi ikkunoista ja hän ajatteli, että on aika lähteä liikkeelle. Rivakasti pesulle, vaatteet niskaan ja asunnolle remonttia tekemään. Matkalla olisi pitänyt tehdä pikkuostoksia kioskista, mutta ripa ei inahtanutkaan sitä vetäessä. Outoa, miten kioski vielä puoli kymmeneltä oli kiinni, vaikka yleensä se aukesi yhdeksältä. No, eteenpäin, olihan siinä vielä jokunen kioski matkanvarrella.

Jalan matkaa taittava Federico kurvasi Kauppakadulle. Kuopion Kauppakatu - tuo kaikkien ravintolamaratonien kehto ja ehdoton aatelinen. Vastaan käveli iloisen puheensorinan ympäröimiä seurueita ja kadun molemmin puolin terassit olivat täynnä hyvinpukeutuneita ihmisiä. Mitä ihmettä? Kello ei ole vielä kymmentäkään ja paikat jo pullottavat kiireetöntä ja ilmeisen hyvin viihtyvää ravintolakansaa. Kyllä suomalaiset sitten osaavat nauttia kesästä. Kunnes, kuin salama kirkkaalta taivaalta, mieleen iski epäusko. Epäröiden Federico lähestyi erään soittoruokalan portsaria: - "Morning... or evening...?"
Ovimies katsoi hetken aikaa epäröiden ja oivallettuaan valon vaikutuksen ihmiseen hymyillen heitti Federicon sisään: - "Nyt on ilta. Tule juomaan olut. Minä tarjoan. Ensimmäisen".

Pimeys
Mistä tietää onko kello kolme iltapäivällä vai yöllä?
 Ensimmäisellä yhteisellä joululomalla katselimme pubin ikkunan läpi kuinka kahdelta iltapäivällä alkoi olla hämärää kuin sateisen synkkänä päivänä ja kolmelta oli jo pilkkopimeää. Tähän aikaan vanhempani asuivat vielä lapsuudenkodissani eräässä Kuopion lähiössä, jossa meillä oli lomaresidenssi. Oluttuoppien ääreltä muutaman mutkan kautta päädyimme kotiin, jossa sitten touhusimme jotakin ja jutustelimme vanhempieni kanssa ruokapöydän ääressä aperitiivia napsien ja napostellen.

Jonkin ajan kuluttua katsoin kelloa, joka lähestyi iltaseitsemää. Federico haukotteli ja kysyi minulta, että jokohan kohta mentäisiin nukkumaan. Olin äimistynyt ja sitten vähän huolissani. Oliko kaikki lomaruljanssi vienyt Federicosta mehut? Tai oliko mieheen iskenyt pöpö? - "Mikä on? Mehän ollaan menossa kohta ulos illalliselle. Jos tuntuu, niin mene sä nukkumaan ja mä käyn illastamassa".
Samassa haukotus vaihtui hymyyn ja sameihin silmiin syttyi kipinä. -"No niin tosiaan. Musta ihan tuntui, että kohta on jo puoliyö, koska oon elänyt iltaa jo niin monta tuntia".


Niinpä. Valo ja pimeys voivat hämmentää samankin vuorokauden aikana. Valo-kertomuksessa Fede oli herännyt aamuun ja menossa jatkamaan remonttia, mutta päätyikin terassille illanviettoon. Pimeys-tarinassa sen sijaan mies oli valmistautunut nukuumaanmenoon, mutta löysikin itsensä vielä illalliselta ystävien kanssa. Ulkomaalaiselle Suomi voi tarjota positiivisia elämyksiä monin tavoin.

Minulla on yksi vastaavanlainen kokemus lapsuudenajan juhannuksesta. Luulin heräänneeni päiväunilta juhannuspäivän aamuun ja missanneeni koko aattoillan riemut, mutta pitkä ihana aattoilta olikin vasta aluillaan...

Nessun commento:

Posta un commento