Kadonneen paketin metsästys...

ja muita seikkailukertomuksia.

Italian posti (Poste italiane) on täkäläisillekin käsite, jonka ajatteleminen aiheuttaa närästystä. Mutta siinä vaiheessa, kun tiedossa on visiitti konttoriin, tuska nousee konkreettisesti myssyyn, josta se alkaa norua suurina pisaroina pitkin kasvoja. Hikikarpaloiden sekaan saattaa vierähtää muutama kyynel eikä suinkaan iloisesta jälleennäkemisestä oman postin virkailijoiden kanssa, vaan ihan silkasta turhautumisesta. Tätä elämä on tänä iltana, odotusta ja närästystä. Huomenna sitten suden suuhun.

Miksi hemmetissä äidin jouluksi lähettämä paketti ei voinut tulla perille niin kuin postipaketin kuuluu? Tosin tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun lähetys on kadonnut teille tietymättömille Kustin polkiessa. Muutaman kerran myös on käynyt niin, että rikkirevitty kuori ja terveinen ovat pudonneet luukusta, mutta itse tavara on kadonnut Kustin lahkeisiin. Yksi parhaista oli suomalaisen pankkini lähettämä korkotodistus, jonka läpinäkyvän osoiteikkunan reunassa oli sormen mentävä kolo. Ilmeisesti matkalla kiusaus oli käynyt ylivoimaiseksi ja ihan etusormikopelolla oli koetettu, josko kuoresta löytyisi suuria seteleitä. No, ei löytynyt ja sen vuoksi todistus varmaan saapuikin perille. Vaan ollakseni rehellinen suuri osa postista on saapunut kotiin avaamattomanakin.

Toimitusajat kävelevät italialaisen kellon mukaan. Toisissa vuorokausissa on enemmän tunteja kuin toisissa ja toisissa viikoissa on enemmän päiviä kuin toisissa samaan tapaan kuin kuukaudessa vuorokausien määrä vaihtelee. Mutta kun hätäilemällä ei saada aikaan edes pissipäisiä pienokaisia, niin tämä piirre menee mukiin. Pisin tänne saapunut kirje on majaillut postin hostellissa puolitoista vuotta. Olin yhtä iloinen sen saadessani vaikkei ystäväni enää edes muistanut kirjettä lähettäneensä.

Mutta joo,  postinkulun epäsäännöllisyyteen tottuneena en ollut huolissani äitini paketista vielä kahden viikon toimittamattomuuden jälkeen. Nyt, puolentoista kuukauden kuluttua, paketti on jäljitetty ja se on käynyt kotiovellani kuukausi sitten. Missä lähetys luuraa, siihen saadaan huomenna uusia johtolankoja. Mutta se edellyttää postikonttoriin menoa. Melkein tekee mieli itkeä, vaikka todennäköisesti ajan kanssa itku muuttuu nauruksi, niin kuin on käynyt näiden kahden seuraavan episodin kanssa.

Näin ostat merkin ja merkin ostat näin...
Ensimmäisen kerran törmäsin italialaisen postirouvan palvelualttiuteen vuonna kynä ja paperi, kun olin vaihto-oppilaana Milanossa. Asuin pienellä herttaisella paikkakunnalla, jonka ainoa kyseenalainen paikka oli piskuinen postikonttori. Lainausmerkeissä töissä siellä oli yksi paikkakuntalainen rouva, mutta jotta homma ei mennyt ihan kynnenviilaukseksi, muut kotirouvat kävivät pitämässä hänelle seuraa pitkien työtuntien ajan.

Kun astuin konttoriin, pieni sali oli tavallisen tyhjä. Palvelutiskin takana pyntätty asiakaspalvelja istui paikallaan ja keskusteli senhetkisen seuraneitinsä kanssa. Rouva loi minuun katseen, mutta jatkoi tarinaansa. Olin hänelle ilmaa. Kertomus oli edennyt luetteloon siitä, mitä postihenkilö oli tarjonnut edellisiltana pääruoaksi eikä niin tärkeää asiaa sopinut keskeyttää. Kuuntelin kärsivällisesti - ja totta puhuen ihan mielenkiinnollakin - kuinka pääruoasta siirryttiin jälkiruokiin ja miten ne olivat onnistuneet. Syömässä oli ollut ystäviä, joten kyse ei ollut ihan normi-illallisesta. Mihinpä minulla kiire oli ja näin ajattelin imeä itseeni paikallista palvelukulttuuria. Tosin väkisin takaraivossa joku moukaroi, että ei helvatussa tällainen menisi läpi kaikkialla.

Puolenyön maissa vieraat lähtivät, ja kertomukseen kyllästynyt ystävä jo nyökytti päällään minua kohti, että tuossa olisi potentiaalinen asiakas. Hiukan vastahakoisesti rouva kääntyi ja kysyi: - Niin?
- Tuota hyvää päivää, niin minä tarvitsen postimerkin kirjeeseen, sanoin haparoivalla italiallani. Olin juuri osallistunut illalliselle ja yhtäkkiä piti muistaa mitä ihmettä postista halusin. Rouva kaivoi jostakin postimerkkikansion ja hitain liikkein alkoi selata sitä.
- Niin tuota, haluaisin postimerkin Suomeen, jatkoin ja rouva selasi samoin hitain elein vielä pari aukeamaa eteenpäin kunnes pysähtyi, katsoi minuun ja sanoi: - Valitettavasti en voi myydä.
- Ai, eikö teillä ole postimerkkejä? Mieleeni ehti juolahtaa, että olisihan se loogisen epäloogista, ettei postikonttoreissa myydä postimerkkejä. Kaikenlaisia muitakin itsestäänselvyytenä pitämiäni asioita kun oli jo kääntynyt päälaelleen. Mutta nyt ei kyse ollut siitä. Toki täälläkin merkit saa postista, mutta kun:
- Minä en tiedä paljonko kirjemerkki Suomeen maksaa, rouva vastasi silmää räpäyttämättä. Tätä en todellakaan osannut odottaa ja jäin sanattomaksi. Varmasti muutamaksi sekunniksi. Sitten juolahti:
- Rouva, jos minä tiedän hinnan niin tehdäänkö kaupat? Kaivoin kukkarosta 65 senttiä, mikä oli postimerkin hinta ensimmäisenä euroonastumisvuonna Italiassa. Sain merkin ja kirje lähti Suomeen. Todennäköisesti on jo saapunut perille.

Näin lähetät paketin ja paketin lähetät näin...
Toisen kerran lähetysaikeissa asioin milanolaisessa korttelipostissa viisi vuotta myöhemmin. Olin ostanut vaatelahjan, jonka halusin lähettää Suomeen. Astuin konttoriin pelkän lahjapaketin kera, koska olin jo aiemmin hoksannut, että pakettilaatikon voisin hankkia sieltä. Sopivankokoisen ja helposti lähetettävän. Niin minä ajattelin.

Pyörähdin ovesta sisään varttitunti ennen sulkemisaikaa. Tiedetään tiedetään, minultakin pääsi aikanaan asiakaspalvelussa ettäettä, kun viimetipan asiakas astui liikkeeseen ja halusi vimpan päälle palvelua. Niin että, tässä nyt maksoin vanhoja velkoja ja purin patoutumia viattoman postineidin hartioille. Vähän vikaa voin vierittää tosin työnantajan harteille, joka on läiskäissyt minulle niin harmillisen työpäivän pituuden, etten yksinkertaisesti ehdi postiin aiemmin.

Enivei, ajattelin yllättää postineidin suomalaisella suoraviivaisuudella ja tehokkuudella olemalla asiakas, joka tietää mitä haluaa. Mutta kun sanat eivät riittäneet, osoitin paketilleni sopivaa pakkausta neidin taakse hyllylle asetelluista malleista. Minun kokoa ei kuulemma ollut. Seuraavaksi halusin tietää, että milloin niitä mahtaa tulla. Vastaukseksi sain jo niin tutuksi tulleen olankohautuksen, käsien levityksen ja ympyrää pyörivät silmät. Chi lo sa, chi se ne frega. Who knows, who cares.

Tekeytymällä välinpitämättömäksi asiakaspalvelutyttö ajatteli, että näin asiakas kääntyy kantapäillään ja kaikkoaa konttorista. Ei tarvitsisi odottaa, että asiakas täyttää lähetystiedot. Ei tarvitsisi punnita pakettia, syöttää tietoja järjestelmään, tulostaa lähetteitä, odottaa nimikirjoituksia, liimata lappuja pakettiin ja rahastaa tästä kaikesta. Hus asiakas, ja tyttönen voisi kelloa vilkuillen jauhaa purkkaa kaikessa rauhassa vielä varttitunnin ja leimata sitten itsensä kellokortilla ulos ansiopaikastaan.

Ehei. Turha luulo. Halusin laittaa pienen myttyni suurempaan toimituskokoon ihan vain testatakseni pikkuneidin palvelukykyä ja ennen kaikkea intoa. En tosissani edes ajatellut lähettää lahjaa niin, sillä saajan kannalta olisi ollut pettymys etsiä sisältöä jättilaatikosta suurennuslasin kanssa. Mutta silmä silmästä ja älä mulle ala. Tunsin tarvetta olla ilkeä, vaan kiittäkää itseänne. Täällä postissa minut olette tällaiseksi kasvattaneet. Neitokaisen vastaisku kuitenkin yllätti taas. Pakettia ei voinut laittaa liian suureen laatikkoon, koska siinä se olisi päässyt liikkumaan. Ei, en siis olisi saanut isompaa laatikkoa, vaikka kerroin kyseessä olevan vaatekappaleen, joka ei pienestä liikunnasta hermostu. Varsinkaan sisätiloissa.

Tarkemmin ajatellen tämän kansakunnan postilaitoksen vatkaimessa kaikki ON mahdollista. Kerran vaatteeksi ommeltu kangas saattaa muuttua rievuiksi ja langanpätkiksi näiden taikureiden käsissä. Eniten kuitenkin etätti se, että vaikka tämän laitoksen kasvatit joutuisivatkin suorittamaan lukuisia "kadota, riko ja tuhoa"-kursseja, pääpaino opinnoissa on palvelukyvyttömyys ja -haluttomuus. Että. Tässä väittelyssä suomalaisen kehutun koulutusjärjestelmän kasvatti oli alakynnessä.

Olin todella jo valmis tyytymään tappiooni ja poistumaan valmistellakseni uutta hyökkäystä toiselle illalle, kun eräs postikonttorin esimies ilmestyi näyttämölle ja ohikulkiessaan tervehti minua. Korttelikonttorin esimiehistö oli oppinut tuntemaan minut pitkäksi viivähtäneen pankkikorttiprosessin ansiosta. Tervehdys oli kuitenkin sen verran tuttavallinen, että nuori postipankkineiti putosi ansaan. Tervehtiessäni esimiestä nuoret näppärät sormet olivat taikoneet esiin minunkokoiseni lähetyslaatikon. Sillä aikaa kun täytin lähetystiedot tämä herttaiseksi muuttunut postineiti sulloi pakettini helläkätisesti lähetyspakkaukseen. Kun palasin asiakirjojen kanssa viimeistelemään lähetyksen ja maksamaan viulut, vaikutti kuin neiti olisi syönyt hunajaa oikein isolla lusikalla. Niin maireaksi palvelu oli muuttunut varttiminuutissa. Joskus elämä yllättää. Pääasia, että työntekijä oli hetkellisesti motivoinut ja paketti pääsi matkaan.


Ja sitten se päivän tärkein kysymys: - Vituttiko tänään?
Kyllä. Mutta myös nauratti. Ei tätä postia muuten olisi syntynyt. Tänään.

Kommentit

Luetuimmat

Luukku 1: Kun saapuu joulu kaupunkiin

Makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Ananaspizza! Mamma mia!

Koronahorroksesta herätys

Täytetyt paprikat ja parempi mieli