Koronahorroksesta herätys

Uusi aamu. Tekisi mieli jäädä sänkyyn loikoilemaan ja vain katsomaan teeveesarjoja puhelimen ruudusta. Millään ei huvittaisi nousta, ottaa muutamaa askelta kylppärin kautta kirjoituspöydän ääreen ja avata konetta. Millään ei huvittaisi. Mutta tietenkin teen kaiken tämän ja päivä lähtee käyntiin. 

Taas yksi samanlainen päivä. Vähän töitä ja sitten tiskivuoren tuijotusta kahvin tippumista odotellessa. Uudet purut survon täpötäyteen roskapussiin ja toivon, ettei pussi vielä repeä. Tämän jälkeen vähän lisää töitä ja sitten jääkaapin sisällön inventointia sillä välin kun uusi kahvi tippuu. Tiskit tuijottavat vieressä, että tähänkö ajattelit lisää tehdä ja roskapussi rapisee pahaenteisesti, ettei tänne ainakaan mitään mahdu. Hyvä on, hoidan teidät molemmat lounastauolla. Samoin kuin suihkussakäynnin ja pyykit koneeseen.

Lounasaikaan taukoa ei tule. Tänäänkään, koska ilmenee kaikenlaista muuta puuhaa samoihin aikoihin. Nälkä kuitenkin yllättää, niin kuin joka päivä, ja tästä alkaa iltapäivän mittainen edestakainen marssi jääkaapin ja kirjoituspöydän välillä. 

Jossakin vaiheessa huomaan, että mies tulee kotiin, joten on aika siirtyä tietokone kainalossa sohvalle odottamaan illallista ja sillä välin tekemään vähän töitä. Syön hyvin ja sitten nautin loikoilusta sohvalla ruutua tuijottaen. Valinnanvaraa on: puhelin, tietokone ja televisio. Ennen nukkumaanmenoa avaan uuden roskapussin, koska edellinen ehti sittenkin revetä ja raivaan pohjan uudelle tiskivuorelle edellisen saavutettua huippukorkeutensa. Hyvä on, hoidan teidät kaikki huomisaamuna. Samoin kuin suihkussakäynnin ja pyykit koneeseen. Onneksi pyykkikoreja on kaksi ja pesukoneessa iso rumpu.

Tulee uusi aamu. Ja taas yksi samanlainen päivä.

* * *

Uusi aamu

Hieman karrikoitua kyllä, mutta silti edellinen voisi olla melko realistinen päiväkirjamerkintä kuluneelta vuodelta. Tässä eräänä päivänä yksinkertaisesti hoksasin olevani tylsistynyt, vaikka kaiken kaikkiaan koronavuosi on kohdellut minua hyvin. Itse asiassa erittäin hyvin siitä huolimatta, että vuoteen on sisältänyt kovin surullisiakin tapahtumia. Mutta nämä tapahtumat ovat liittyneet elämän kiertokulkuun eikä koronalla ole ollut niiden kanssa suoranaisesti tekemistä. 

Yhtenä päivänä vaan tajusin, että olen vaipunut koronahorrokseen. En niinkään vajonnut syvään veteen vaan mieluummin juuttunut matalikkoon. Olen ikään kuin rantakivikkoon ajautunut kaarnanpala, joka vuoroveden myötä kulkee edestakaisin pienessä tilassa. Aamu on kuin pakeneva nousuvesi, joka kuljettaa kohti avovesiä uusien ideoiden ja inspiraatioiden kannattelemana, mutta pian huomaan jääneeni laskuveden myötä paikoilleni pohjamutaan, josta illan tullen nousuvesi kuljettaa takaisin tutulle rannalle. Laskuvedessä makoilu on vähän tylsää, mutta toisaalta mukavaa ja pohjimmiltaan laiska luonteeni on ollut tyytyväinen saatuaan porautua sängyn ja sohvan uumeniin niin sanotulla hyvällä omallatunnolla.

Mutta. Tästä mainitsinkin jo muutamalle Milanossa asuvalle ystävälleni, että nyt tässä kotikolossa pörrätessäni olen huomannut, että tosiaan tarvitsen virikkeitä, jotka stimuloivat ja innostavat arjessa. Sillä arkea on tämä korona-arkikin: jokapäiväistä elämää, joka koostuu rutiineista. Jokaisella omanlaisensa - enkä aio nyt edes yrittää puida moninaisia ongelmia, joita pandemia on aiheuttanut, aiheuttaa parhaillaan ja joita tilanteesta mahdollisesti seuraa, koska yksinkertaisesti en halua miettiä tätä juuri nyt. Toki olen spekuloinut, toivonut ja puhunut, mutta lopulta huomannut, etten edes pysty asettautumaan toisten osaan. Tässäkään tilanteessa. Toki tunnen empatiaa ja antipatiaakin, mutta loppujen lopuksi katson maailmaa pitkälti omasta perspektiivistä, joka on rajallinen.

Niinpä palaan siihen. Omaan rajalliseen näkökenttääni, jota vilkaisemalla näen selvästi, että pitkän aikaa olen elänyt jonkinlaisessa välitilassa, odottanut jotakin tapahtuvaksi ja nimenomaan ulkopuolelta. Päivät ovat valuneet pitkän aikaa toistensa kaltaisina kuin hiekka tiimalasissa. Ja olen unohtanut erään periaatteistani tärkeimmän eli sen, että itsekin asioihin voi vaikuttaa ja elää tässä hetkessä. Kaikesta tai siitä huolimatta.

Omaan arkeen on hyvä laittaa kahvoja, joihin tarttua, ja virittää koukkuja, jotka pakottavat liikkeelle. Näin on helpompi ottautua tekemään muutakin kuin hengaamaan päivätolkulla samoissa vaateparsissa kotikonttorin, sohvan ja sängyn välisessä bermudan kolmiossa, jonne hygieniasta välittäminen häviää ja kaikki muukin oma-aloitteisuus katoaa. Pari päivää voi viettää matalikossa maaten, mutta muuten täytyy pitää huoli siitä, että arjessa on läsnä houkutin, joka nostaa niskalenkistä ja motivoi tarttumaan toimeen. Ihminen tarvitsee vaihtelua, pientäkin vaihtelua. Jatkuvasti. 

Viikonloppuna Fede ja minä viritimme toisillemme ruokakoukun, jonka seurauksia arvuutellaan ja maistellaan parin viikon ajan. Laitamme vuoroviikoin yhteisen arkiruoan - sinänsä jo minulle haaste - ja pisteet annetaan maukkuudesta ja taloudellisuudesta. Toimimme itsemme ja toistemme makutuomareina, mutta taloudellisuuden vahvistavat kassakuitit.

Ja jos aiemmin mainitsin, että mennyt vuosi on sisältänyt surua, niin on siinä ollut paljon ilon ja riemun aiheitakin. Nämäkin kuuluvat elämän kiertokulkuun enkä ihan jokaisen osalta osaa nyt varmasti sanoa, että onko koronalla ollut niiden kanssa jotakin tekemistä.

Lisäksi, kun vastaan tulee video, jossa yksi tunkee väriliituja vohvelirautaan ja toinen liimapuikkoa kulmakarvoihin, niin tuumaan, että joo. Uusi aamu. Koronahorroksesta herätys. Hieron unihiekat ja suuntaan katseen aikaan, jolloin sosiaaliset rajoitteet pääosin puretaan, koska sekin koettaa. Ja nyt teen, mikä tuntuu hyvältä ja mihin uskon, koska muutoin on mahdoton olla onnellinen. 

Kommentit

  1. Todella hyvin kirjoitettu ja juuri tuollaisia tunteita kulkee minullakin, paitsi työelämää ja kumppania vailla. Siis vieläkin tylsempää ja vaikeampaa saada itseään innostumaan mistään tai aloittaa tekemään muuta kuin sitä aivan pakollista. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta, vuodesta... Apua! Tälle on tultava loppu pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Luontaisen laiskuuden myötä on ollut helppo liukua tähän vähävirikkeiseen tilaan. Mutta itselle on keksittävä tekemistä ja ehkä näin kevään puhkeamisen myötä, myös motivaatio on taas löytynyt.

      Poista

Lähetä kommentti

Luetuimmat

Luukku 1: Kun saapuu joulu kaupunkiin

Makunystyrät kuntoon, Riikka ja Jyrki Sukula!

Ananaspizza! Mamma mia!

Vrrrm Vrrrm Vrrrm - F1 Monzassa Milanossa Monzassa

Kakkajuttuja ja muita alatyylin ilmaisuja